Pohjoissuomalaisen ja oululaisen diakoniatyön synty ja alkuvaiheet (1940-luvun lopulle saakka)

Pyhän Luukkaan kappeli, Oulu ja Virtuaalikirkko 9.10.2022

Kuvat:

Aron Gustaf Borg

Emma Wichmann

Lina Snellman

Mimmi Bergh

Waldemar Wallin

Uno Wegelius

Elin Smarin

A. I. Heikinheimo

Kuluvaa vuotta vietetään diakonian 150-vuotisjuhlavuotena sen johdosta, että Suomen ensimmäinen diakonissa Mathilda Hoffman vihittiin virkaansa Viipurissa 1872. Juhlavuosi on osoittanut, kuinka laaja ja monipuolinen työmuoto diakonia on nykypäivinä.

Toisaalta juhlavuosi on koko maassa ja myös Pohjois-Suomessa rakennettu epähistorialliselle pohjalle. Kun on haluttu palata ensimmäiseen diakonissavihkimykseen Viipurissa 150 vuotta sitten, sitä on ikään kuin itsestään selvästi pidetty osoituksena diakonian viran ja seurakuntadiakonian yhtä pitkästä kestosta. Kuitenkin esimerkiksi diakonissoja on vihitty Oulussa vasta 1920-luvulta lähtien. Seurakuntadiakonia taas tuli kirkkolakiin 1944. Näillä seuduilla tänä vuonna käytetty tunnus Pohjoista diakoniaa 1872–2022 antaa ymmärtää, että Pohjois-Suomen seurakunnatkin olisivat toteuttaneet diakoniaa jo 1870-luvulla. Tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa.

Joudun pyytämään anteeksi rooliani eräänlaisena esillä olevan juhlavuoden kyseenalaistajana. Se valitettavasti kuuluu historiantutkijan rooliin. Vastaavaa viestiä ei ole kuulunut mistään muualta. Minulla on tulkintaani kuitenkin perusteita, kun olen tutkinut pohjoissuomalaista ja oululaista diakoniaa sekä diakonissakodin, hiippakunnan että viimeksi Oulun seurakunnan näkökulmasta. Toivon, että kirkko ja seurakunnat ottaisivat myös tänä juhlavuonna huomioon sen, mitä tieteellisissä tutkimuksissa on saatu selville.

Haluan nyt käydä läpi joitakin henkilöitä ja tapahtumia, jotka liittyvät diakoniatyön syntyyn ja alkuvaiheisiin Oulussa ja Pohjois-Suomessa. Meidän on tunnettava muutakin kuin mitä tapahtui Viipurissa 150 vuotta sitten. Suomalaisissa seurakunnissa ei vielä 1800-luvun puolella ollut mitään erillisiä työmuotoja, ei myöskään diakoniaa. Viikoittaiset jumalanpalvelukset, keväällä ja syksyllä pidetyt rippikoulut sekä talvella pidetyt kinkerit riittivät seurakunnan perustoiminnaksi. Esimerkiksi kirkkokuorot tulivat seurakunnan työmuodoksi vasta 1910-luvulla. Ensimmäinen diakonissavihkimys tapahtui Viipurin diakonissalaitoksen piirissä ja oli merkitykseltään hyvin rajallinen toimitus. Oulun seutu antoi 1800-luvun puolivälistä lähtien merkittävän panoksen suomalaisen diakonian kehitykseen. Limingan kirkkoherra Aron Gustaf Borg oli aikansa merkittävimpiä kirkonmiehiä, olihan hän tullut Liminkaan Helsingin yliopiston eksegetiikan professorin virasta.

Kuva 1: Aron Gustaf Borg

Borg vieraili ensimmäisenä suomalaisena jo 1852 – siis 170 vuotta sitten – eurooppalaisen diakonian kehdossa Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa Saksan Reininmaalla. Matkakertomuksensa hän julkaisi seitsemän vuoden kuluttua Kuopion Hippakunnan Sanomissa, kun hän oli jo Kuopion tuomiorovasti. (Ajatus oman diakonissalaitoksen perustamisesta Suomeen esitettiin ensiksi Kuopiossa Borgin kaudella jo vuonna 1860. Paikallinen aloite johti kuitenkin vain rouvasväenyhdistyksen ja sen ompeluseuran perustamiseen.)

Suomen ensimmäinen diakonissalaitos perustettiin Helsinkiin 1867. Se noudatti Kaiserswerthin laitoksen periaatteiden mukaista Mutterhaus-systeemiä, sisarkotijärjestelmää. Sisaret sitoutuivat pysymään naimattomina ja palvelemaan eri tehtävissä laitosta, joka vastasi heidän koulutuksestaan, ylläpidostaan sekä sairauden- ja vanhuudenturvastaan.

Ouluun oli jo vuonna 1856 perustettu yhdistys Fruntimmersföreningen i Uleåborg, jota sittemmin kutsuttiin Oulun naisyhdistykseksi. Yhdistyksen sihteereinä toimivat miehet, ensimmäisenä kirkkoherra G. E. Fogelholm. Sillä oli selvät kytkökset kaupunkiseurakuntaan.

Ensimmäinen diakonissavihkimys päästiin Helsingissä toimittamaan vasta vuonna 1873. Vihittävänä oli raahelaislähtöinen Emma Wichmann, josta tuli kohta laitoksen kolmas johtajatar. Wichmann vihittiin diakonissaksi toisena henkilönä Suomessa. Mielestäni meidän sopii muistaa häntä näillä seuduilla enemmän kuin viipurilaista Mathilda Hoffmania.

Kuva 2: Emma Wichmann

Wichmannin kaudella Helsingin diakonissalaitokseen ilmoittautuneista uusista oppilaista enemmistö oli kotoisin täältä Limingan–Oulun tienoilta. Kohta Wichmann palasi Liminkaan kirkkoherra Julius Immanuel Berghin – Borgin seuraajan – orpotytöille vuonna 1871 perustaman lastenkodin johtajattareksi. Wichmann oli Pohjois-Suomen ensimmäinen diakonissa, vaikka yhteys Helsingin emälaitokseen kohta katkesikin. Johtajattarentointaan Limingan orpolastenkodissa hän hoiti vuoteen 1894 saakka. Emma Wichmannin jätettyä Helsingin laitoksen johtajattarentoimen yhtä lukuun ottamatta kaikki suomenkieliset sisaret erosivat laitoksesta. Kyse oli lähinnä pohjalaisista heränneistä, jotka eivät sopeutuneet laitoksen uskonnollis-yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Diakoniatyön ensimmäinen vaihe Kuopion hiippakunnassa – ennen muuta Oulun seudulla – oli yksityistä aloitteellisuutta, joka nousi herännäisyyden ja suomenmielisyyden pohjalta. Samalla kun diakoniaa koskevat teoreettiset tiedot ja käytännön kokemus lisääntyivät Suomessa, huolenpito huono-osaisista – vaivais- eli köyhäinhoito – siirtyi kuntien ja kaupunkien tehtäväksi. Vuoden 1869 kirkkolain mukaan kirkkoherran tuli kuitenkin edelleen pitää erityistä huolta seurakunnan vaivaisista, ilmoittaa heidän avuntarpeistaan ja ”kristillisesti heidän asiaansa valvoa”. Kirkolle jäi laupeudentyön velvollisuus, johon sen oli etsittävä ratkaisua.

Ouluun muodostui 1880-luvun alussa naisten ystäväpiiri, jolla tuli olemaan merkittävä vaikutus diakonian kehitykseen niin paikallisella tasolla kuin muualla maassa. Siihen kuuluivat Lina (Karolina) Snellman, Anna Maria (Nanna) Fogelholm, Oulun kirkkoherrana toimineen G. E. Fogelholmin pojantytär, Mimmi Bergh, joka oli asettunut isänsä kuoleman jälkeen Ouluun, lehtorinrouva Lydia Hällfors, Jenny Ingman, josta tuli Oulun suomalaisen tyttökoulun ja myöhemmin Sortavalan diakonissakodin ensimmäinen johtajatar, sekä Eva von Fieandt, Oulun lääninsairaalan lääkärin Karl von Fieandtin puoliso. Lina Snellman ja Nanna Fogelholm tutustuivat laajoilla opintomatkoillaan diakonissalaitosten toimintaan Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Edellinen kouluttautui diakonissaksi Tukholmassa ja päätyi Helsingin laitoksen johtajattareksi 1883. Snellmanin yli 40 vuotta kestänyt johtajatarkausi nostaa hänet kaikkien aikojen merkittävimmäksi suomalaiseksi diakonia-alan vaikuttajanaiseksi.

Kuva 3: Lina Snellman

Oululaisen naisryhmän jäsenistä Mimmi Bergh käynnisti Kuopion hiippakunnan diakoniatyön toisen vaiheen. Hän julkaisi 1889 kirjasen Silmäyksiä aikamme emansipatsiooni-pyrintöihin, etenkin naiskysymykseen, Jumalan sanan valossa. Siinä hän suositteli diakonissan kutsumusta naimattomille naisille ja kehotti seurakuntia avaamaan heille tien diakonissan ammattiin. Samalla oululainen opettaja kehotti papistoa ottamaan diakoniakysymyksen esille kokouksissaan, mikä tapahtuikin Kuopion yksityisessä pappeinkokouksessa 1889 ja seuraavana vuonna poikkeuksellisesti Oulussa pidetyssä hiippakunnan synodaalikokouksessa.

Kuva 4: Mimmi Bergh

Oulussa diakoniaharrastuksen synty liittyy niin sanotun luterilaisen rukoushuoneen muodostumiseen kaiken vapaan uskonnollisuuden keskukseksi 1890-luvun alkupuolella. Luterilaista rukoushuonetta kaavailtiin Oulussa harjoitettavan vapaamuotoisen seurakunnallisen toiminnan keskuspaikaksi. Sen oli määrä toimia kotina muun muassa ”mahdollisesti syntyvälle diakonialaitokselle”.

Luterilainen rukoushuone liittyi myös 1896 perustetun Oulun diakonissakodin perustamiseen. Siellä pidettiin sittemmin esimerkiksi diakonissakodin ompeluseuroja sekä järjestettiin myyjäisiä.

Maan hallitus eli senaatti vahvisti maaliskuussa 1893 Kuopion hiippakunnan ”kirkollisen diakonaatin” ohjesäännön. Kirkollinen diakonaatti tarkoitti etupäässä huolehtimista köyhien ja sairaiden hoidosta. Hiippakunta velvoitti seurakunnat perustamaan oman kirkollisen diakonaatin ja keräämään sitä varten varoja erityiseen kassaan. Näin pohjoinen eli Kuopion hiippakunta näytti tietä seurakuntadiakonian aloittamiselle, mikä herätti vastustusta erityisesti laitosdiakoniaa kannattavan Helsingin diakonissalaitoksen taholla. Seurakuntien oli ohjesäännön mukaan otettava diakonissoja ruumiillisesti puutteenalaisten hoitoa varten. Nämä olivat ”Jumalaa pelkääviä kirkollismielisiä naishenkilöitä, jotka tunnetaan siihen sopiviksi ja todistavat oppineensa tavallisissa taudin kohtauksissa tarvittavan ulkonaisen hoitotavan”. Säännöt velvoittivat seurakunnat järjestämään kesäaikana rovastikunnallisen diakoniavuosikokouksen, jota varten niiden oli lähetettävä kertomukset diakoniatyöstään.

Kuopion hiippakunnan kirkollisen diakonaatin säännöt merkitsivät uuden työmuodon eli järjestetyn seurakunnallisen diakonian alkua Suomessa. Kirkko tunnusti virallisesti omakseen diakonissan viran. Ohjesääntö ei kuitenkaan puuttunut seurakuntien tarvitsemien työntekijöiden koulutuskysymyksiin. Hiippakunnan diakoniasääntöjen vahvistamisen jälkeen kirkkoherra Waldemar Wallin vaikutti siihen, että Oulussa alkoi oman diakonissakodin toiminta syksyllä 1896. Oululaiset panivat alulle samanlaisen diakonissalaitoksen kuin oli Sortavalaan 1894 perustettu diakonissakoti. Molemmat pyrkivät kasvattamaan työvoimaa suoraan seurakuntien palvelukseen. Järjestelmäkysymyksiä ajatellen oli merkittävää, että Oulun diakonissakoti aloitti toimintansa seurakunnallisena laitoksena kirkkoherra Wallinin valvonnassa. Kummassakaan laitoksessa ei otettu käyttöön diakonissojen vihkimystä, vaan puhuttiin heidän ”päästämisestään” työhön seurakunnassa,

Kuva 5: Waldemar Wallin (Walli)

Tulevan diakonissalaitoksen kohtalo kytkeytyi ennen muuta johtajatarkysymyksen ratkaisuun. Oululaiset saivat yhteyden Ulvilan kirkkoherran 25-vuotiaaseen tyttäreen Selma Stenbäckiin, joka ilmaisi olevansa valmis ryhtymään perustettavan diakonissakodin johtajattareksi, vaikka hänellä ei ollutkaan sairaanhoitajan koulutusta.

Oululaisten puolesta otti Stenbäckin kouluttamiseksi yhteyttä Norjaan eli Kristianian diakonissalaitokseen pastori I. A. Björklund. Björklundin tunnustelukirjettä seurasi kohta virallinen yhteydenotto. Stenbäck matkusti Norjaan helmikuussa 1895 ja sai sairaanhoito-opintonsa päätökseen vuoden kuluttua.

Selma Stenbäckin Kristianian-vuosi määräsi myös Ouluun suunnitellun diakonissakodin tulevan suunnan. Vaikka hänestä tulikin diakonissakodin johtajatar, hän oli oikeastaan sairaanhoitaja eikä diakonissa perinteisessä mielessä.

Väliaikaisten sääntöjen mukaan diakonitarkoti perustettiin ”seurakunnan palvelukseksi, sairaiden, köyhien ja muuten apua tarvitsevien hoitoa varten”. Siihen otettiin kasvatettavaksi kirkollismielisiä naisia, jotka aikoivat hiippakunnan diakoniaohjesäännössä mainittuihin palvelustehtäviin, toisin sanoen seurakuntien diakonissoiksi.

Kodin nimitys osoitti oululaisten aktivistien halua seurata Sortavalan laitoksen tarjoamaa esikuvaa ja ”kotimaista” käytäntöä, vaikka he vähitellen siirtyivät puhumaan diakonissakodista, niin kuin Sortavalassakin tehtiin.

Oulun seurakunnan diakoniatoimeen ei kuulunut sääntöjen mukaan muuta kuin diakonissakodin ylläpitäminen; säännöt eivät koskeneet seurakunnan diakoniatyötä yleisesti.

Oulun diakonissakoti otettiin käyttöön lokakuun 1. päivänä 1896 ”yksinkertaisella juhlallisuudella” johtokunnan jäsenten, johtajattaren ja ensimmäisten oppilaiden läsnä ollessa. Samassa kuussa vaatimattomaan sairaalaan otettiin ensimmäinen potilas. Uuden kodin vihkimisjuhla pidettiin Martti Lutherin päivänä, 10. marraskuuta, luterilaisessa rukoushuoneessa, mikä samalla kuvasteli diakonaattihankkeen syntytaustaa.

Ensimmäinen, syksyllä 1896 alkanut diakonissakurssi kesti käytännössä vain kahdeksan ja puoli kuukautta suunnitellun kymmenen kuukauden jakson sijasta. Kaikkiaan kuudesta oppilaasta valmistui kolme. Kurssin ohjelmaan kuului sairaanhoidon, uskonnon ja diakoniatiedon opetusta sekä käytännön harjoittelua taloustoimissa sekä sairaan- ja köyhäinhoidossa. Oulun diakonissakoti edusti Sortavalan sisarlaitoksen kanssa vapaata diakonissatoiminnan linjaa. Alkuvaiheessa ei ollut tarvetta korostaa diakonissakodin määräysvaltaa suhteessa valmistuviin sisariin ja seurakuntiin Helsingin laitoksen tapaan. Heti ensimmäisen kurssin päättymisestä lähtien diakonissakoti rupesi kiinnittämään palvelukseensa ”vanhempia sisaria”, jotka hoitivat seurakuntadiakonissoina kaupungin varattomaan väestöön kuuluvia sairaita ja toimivat myös sisaroppilaiden käytännön harjoittelun ohjaajina. Syksystä 1900 alkaen diakonissakurssit kestivät kaksi vuotta. Lääkintöhallitus myönsi helmikuussa 1902 diakonissakodista valmistuville oppilaille yleisen kelpoisuuden kuntien kiertävien sairaanhoitajien toimiin. Näin Oulun sisaret rinnastettiin lääninsairaaloissa yleisen kurssin suorittaneisiin sairaanhoitajiin.

Diakonissakodin päätoiminen henkilökunta rajoittui alkuvaiheessa oppilaiden kanssa lähes samanikäiseen johtajattareen sekä palveluspiikaan. Tämän lisäksi vastuuta kantoi muiden muassa Oulun papisto kirkkoherransa johdolla sekä vapaaehtoiset diakoniaharrastajat, ennen muita naiset.

Uskonnollisesti diakonissakodin toiminta nousi paitsi oululaisen ”rukoushuonekristillisyyden” myös pohjalaisen herännäisyyden sekä paikallisen papiston välittämien evankelisten vaikutteiden pohjalta. Diakonissakodin juridinen pohja jäi osittain epämääräiseksi. Kirkollisen diakonaatin säännöille ei ollut haettu muuta vahvistusta kuin kirkkoherra Wallinin allekirjoitus. Tuomiorovasti Wallin ratkaisi ongelman hakemalla 1901 Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkollinen diakonaatti -nimisen yhdistyksen säännöille tuomiokapitulin vahvistuksen.

Diakonissakodin ylläpitäjänä oli entiseen tapaan seurakunnan kirkollinen diakonaatti, jonka hallinnossa papistolla oli keskeinen osuus. Uutta oli tästä lähtien se, että diakoniatointa hoiti erityinen yhdistys. Voimassa olevan yhdistyslainsäädännön kannalta oli kuitenkin poikkeuksellista, että tuomiokapituli vahvisti itsenäisen juridisen henkilön säännöt. Tällä perusteella voidaan jopa tehdä johtopäätös, että Oulun diakonissakoti toimi 1920-luvun alkuun saakka laittomalla pohjalla.

Oulun seurakunnan koko diakoniatoimen hoitaminen oli näin käytännössä ”ulkoistettu” sen perustaman diakonissakodin ja tämän johtokunnan tehtäväksi. Toimintakaudesta 1899–1900 lähtien Oulun kirkollisen diakonaatin tilinpäätös esitettiin diakonissakodin vuosikertomuksen yhteydessä. Laitos siis myös hoiti seurakunnan diakonaattikassaa vuoden 1893 hiippakunnallisen ohjesäännön edellyttämällä tavalla. Käytännössä diakoniarahasto turvasi useiden seurakuntadiakonissojen eli koulutettujen vanhempien sisarien työskentelyn laitoksen ulkopuolella Oulun kaupungissa. Tässäkin mielessä diakonissakoti oli Oulun seurakunnan työväline.

Kolehtien ja köyhäinhoitotulojen lisäksi diakonissakodin tulonlähteisiin kuuluivat muun muassa ompeluseuran myyjäistuotot, diakoniayhdistyksen jäsenmaksut sekä sairaanhoidosta perityt maksut.

Diakonissakodin aloittama sairaanhoitokoulutus ja sairaalatoiminta liittyivät erottamattomasti Pohjois-Suomen ja maaseudun alkeellisten sairaanhoito-olojen kehittämiseen. Ensisijaista oli saada kiertäviä sairaanhoitajia silloisen Oulun läänin kuntiin ja seurakuntiin, joissa monesti ei vielä ollut sairaanhoitajia eikä lääkäreitäkään.

Diakonissakodin toiminta pääsi vähitellen vakiintumaan, kun se sai kesällä 1903 ensimmäiseksi vakinaiseksi, vaikkakin sivutoimiseksi johtajakseen pastori Uno Wegeliuksen ja johtajattarekseen Oulun lääninsairaalan ylihoitajan Elin Smarinin. Diakonissakoti kuului niihin seurakunnallisiin työmuotoihin, joista uusi viranhaltija eli komministeri oli vastuussa. Jälkimmäisen panos diakonissakodin ylihoitajana ja myöhemmin myös sairaanhoidon opettajana muodostui erittäin keskeiseksi. Hän oli diakonissakodin todellinen äitihahmo.

Kuva 6: Uno Wegelius

Kuva 7: Elin Smarin

Oulun diakonissakodin tehtäviin kuului muun muassa huolehtia kaupungissa asuvien köyhien ja sairaiden hoidosta. Kyse oli niin sanotusta kaupunkidiakoniasta. Seurakuntatyön piirissä työskenteleviä diakonissoja – ohjaavia sisaria ja oppilaita – kutsuttiin vuodesta 1907 lähtien seurakuntadiakonissan sijasta seurakuntasisariksi. Köyhäinhoidon painoarvo heidän työssään kasvoi jatkuvasti.

Kaupunkidiakonia vei diakonissakodin ja siten myös tuomiokirkkoseurakunnan tiiviiseen yhteistyöhön Oulussa toimineiden kristillissosiaalisten yhdistysten kanssa. Näitä yhdistyksiä olivat vankeinhoitoyhdistyksen Oulun läänin haaraosasto, raajarikkoisten lastenkoti, NMKY, NNKY ja rouvasväenyhdistys. Yhteistyö kohdistui varsinaista kaupunkidiakoniaa laajempiin köyhäinhoitokysymyksiin. Yksityiset järjestöt ja tuomiokirkkoseurakunta täydensivät komministeri Wegeliuksen johdolla kaupungin virallisen köyhäinhoidon palveluita.

Komministeri Uno Wegelius rakensi Oulun-kaudellaan moninaisten yhteistyösuhteiden verkoston, joka palveli kokonaisvaltaisesti niin Oulun tuomiokirkkoseurakuntaa, kaupungin virallista köyhäinhoitotointa kuin diakonissakotiakin. Kaikki tämä tapahtui suureksi osaksi seurakunnan virallisten organisaatioiden ohi ja ulkopuolella.

Uno Wegeliuksen lähdettyä Oulusta keväällä 1916 ristiriitaisissa tunnelmissa diakonissakoti joutui järjestelemään johtajalle kuuluneiden tehtävien hoidon uudelleen. Diakonissakoti ei vielä neljään vuoteen saanut valituksi Wegeliukselle seuraajaa. Tilannetta on luonnehdittu interregnumiksi, ”välikaudeksi”. Tämä merkitsi johtajatar Smarinin työtaakan kasvua ja naisjohtajuuden voimistumista. Diakonissakoti sai 1925 päätoimisen johtajan, joka oli Albert Immanuel (”Ape”) Heikinheimo, vain 26-vuotias pastori. Seuraavilla vuosikymmenillä kysymys diakoniatyön ja sairaalatoiminnan keskinäistä suhteesta nousi diakonissakodin ydinkysymykseksi.

Kuva 8: A. I. Heikinheimo

Heikinheimo määritteli diakoniaohjelmansa Oulun synodaalikokouksessa vuonna 1932 pitämässään alustuksessa. Hän korosti, että diakoniatyö kuului säännölliseen seurakuntaelämään. Diakonissakoti oli myös itsenäisessä Suomessa osa tuomiokirkkoseurakunnan toimintaa. Kotia ylläpiti Oulun kirkollinen diakonaatti -niminen yhdistys, jolle seurakunta oli aikoinaan ”ulkoistanut” vastuun diakoniatyöstään. Kun tuomiokapituli oli aiemmin vahvistanut yhdistyksen säännöt, tehtävä siirtyi vuonna 1919 yhdistysrekisterille. Näin diakonissakodin juridinen pohja varmistettiin ensimmäisen kerran kestävällä tavalla. Diakonaattiyhdistyksestä muodostui Heikinheimon aikana sisäänlämpiävä, säätiön tapainen elin, joka täydensi itse itseään juridisesti epämääräisellä tavalla. Yhdistyksellä ei ollut jäsenluetteloja eikä vuosikokouksien pöytäkirjoihin merkitty osanottajatietoja. Jäsenet olivat yksinkertaisesti joukko ”diakonissakodin ystäviä”, jotka kokoontuivat sen vuosijuhlaan. Diakonissakodissa korostui toimivan johdon eli johtajan, johtajattaren ja sairaalan ylilääkärin asema. Tämä merkitsi samalla, että yhteys tuomiokirkkoseurakuntaan heikentyi. Kaikesta huolimatta diakonissakoti pysyi tuomiokirkkoseurakunnan työvälineenä.

Diakonissakodin sisäinen kiinteys voimistui, kun se vuonna 1922 omaksui käytännössä Helsingin laitoksessa vanhastaan voimassa olleen sisarkotijärjestelmän. Tämä näkyi muun muassa diakonissavihkimyksen käyttöön ottamisena ja diakonissakodin määräysvallan lisääntymisenä valmistuneiden diakonissojen sijoittamisessa seurakuntiin. Yhteensä diakonissakasvatus kesti nyt neljä vuotta.

Diakonissakodin vastuulla olleessa seurakuntatyössä otettiin huomioon myös esikaupunkikysymyksen yleinen nousu. Toinen seurakuntasisarista työskenteli ja asui vakinaisesti Tuirassa. Siellä ruvettiin pitämään keskustan esimerkin mukaan köyhien äitien ompeluseuroja.

Käytännössä seurakuntatyö eriytettiin diakonissakodin yhteydestä syksyllä 1926. Työtä kuvaamaan otettiin uusi termi kaupunkilähetys. Kaupunkilähetyksen tarkoituksena oli avustaa kunnallista köyhäinhoitoa sekä järjestää tarvitseville sopivaa työtä ja askartelua. Diakonissakoti kiinnitti työhön neljä sisarta, joista yksi työskenteli Tuirassa. Kaupunkilähetyksen piiriin kuului työ köyhien, sairaiden, vanhusten ja nuorison parissa. Sairaanhoitotyötä johti terveyssisarkurssin suorittanut diakonissa, muuta työtä toinen sisar. Tilaisuuksia pidettiin sekä luterilaisessa että Tuiran rukoushuoneessa.

Samalla kun diakonissakoti eriytti seurakuntatyön laitoksen ulkopuoliseksi toiminnaksi, joka ei kuitenkaan ollut virallisesti organisoitunut, se pyrki takaamaan entistä suuremman rauhan sekä sisarille että sairaalan potilaille. Myös näin seurakuntatyö etääntyi vähitellen diakonissakodin päivittäisestä elämästä. Oulussa ja muualla hiippakunnassa noudatettiin 1930-luvulla edelleen Kuopion hiippakunnalle 1893 vahvistettua diakoniaohjesääntöä. Ohjesäännön muodollisen uudistamisen pani vireille piispa J. A. Mannermaa 1937 pidetyssä Oulun tuomiorovastikunnan diakoniavuosikokouksessa. Hän ehdotti, että hiippakunnassa ruvettaisiin rovastikunnittain järjestämään seurakuntapäiviä, joissa olisi monipuolinen ohjelma ja hartauspuheita. Asian esitteli seuraavassa kuussa pidetyssä hiippakunnan synodaalikokouksessa tuomiokapitulin puolesta uusi tuomiorovasti A. J. Carlstedt. Hänen mukaansa kirkollista köyhien ja sairaiden hoitoa oli edelleen jatkettava, vaikka valtion ja kuntien harjoittama vastaava toiminta oli kaiken kiitoksen arvoista. Erityisesti oli pidettävä huolta köyhistä ja orvoiksi jääneistä lapsista ja nuorista. Työntekijöitä koskevassa kohdassa viitattiin ensimmäistä kertaa heidän saamaansa koulutukseen. Tuomiokapituli julkaisi kirkollisen diakonian uuden ohjesäännön hiippakuntamuutoksen jälkeen kesäkuussa 1940. Työmuodon tarkoituksena oli entiseen tapaan huolehtia hengellisesti ja ruumiillisesti puutteenalaisten hoitamisesta. Papiston lisäksi työhön oli yritettävä saada mukaan maallikkoja. Erityinen huomio ohjesäännössä kiinnitettiin uusiin rovastikuntapäiviin, jotka järjestelyiltään vastasivat vanhoja diakoniavuosikokouksia. Ohjesäännön muutoksessa oli kyseessä piispa J. A. Mannermaalta peräisin ollut idea laajentaa hiippakunnallisella tasolla jo kymmenkunta vuotta kokeiltuja seurakuntapäiviä rovastikuntatasolle. Samalla pyrittiin monipuolistamaan vanhanmallisten diakoniavuosikokousten ohjelmaa ja laajentamaan diakonian sisältöä. Esimerkiksi pyhäkoulutyön voitiin katsoa kuuluvan uutena alana diakoniatyön piiriin.

Toisen maailmansodan aikainen murroskausi nosti esille kysymyksen seurakuntadiakonian aseman vahvistamisesta. Kun diakoniakysymystä käsiteltiin Oulun hiippakunnan synodaalikokouksessa syksyllä 1942, sen oli tuomiokapitulin puolesta valmistellut diakonissakodin johtaja A. I. Heikinheimo. Heikinheimo asettui kannattamaan ehdotusta diakoniatyöntekijän ottamisesta jokaisen seurakunnan palvelukseen, vaikka hän pyrkikin tasapainoilemaan erilaisten näkemysten välimaastossa. Pappeinkokous ei kuitenkaan ollut suoraa päätä valmis hyväksymään Kuopion uuden hiippakunnan piispan Eino Sormusen ohjelmaa, vaan yhtyi piispa Mannermaahan, joka hänelle luonteenomaisella tavalla taloudellisiin seikkoihin vedoten kehotti etenemään asiassa varovaisesti. Sormusen linja pääsi kuitenkin selvästi voitolle vuoden 1943 kirkolliskokouksessa. Diakoniatyöstä huolehtiminen tuli kirkkolakiin tehdyn muutoksen johdosta vuonna 1944 entistä suuremmassa määrin seurakuntien vastuulle. Niiden lakimääräisenä tehtävänä oli tästä lähtien ottaa palvelukseensa diakoniatyöntekijöitä, mikä tarkoitti käytännössä ennen muuta diakonissoja. Tuomiokirkkoseurakunta ryhtyi itse huolehtimaan diakoniatyöstään, mikä liittyi uudessa kirkkolaissa seurakunnille asetettuun velvollisuuteen ottaa palvelukseensa diakoniatyöntekijöitä. Seurakunnan diakoniatyötä rupesi johtamaan diakoniatoimikunta, jonka puheenjohtajana oli ensimmäinen kappalainen Jorma Sipilä ja naispuolisena jäsenenä kaupunkilähetyksen johtava sisar Hanna Mikkonen. Kaupunkilähetyksen toiminta, jota diakonissakoti oli harjoittanut ja seurakunta tukenut taloudellisesti, oli siirtymässä seurakunnan tehtäväksi. Diakonissakodin johto antoi tähän suostumuksensa. Tuomiokapituli vahvisti syksyllä 1945 tuomiokirkkoseurakunnan diakoniaohjesäännön, joka vastasi Suomen kirkon diakonian johtosääntöä. Sen mukaan seurakunnan diakoniatyön johdossa oli diakoniatoimikunta, johon kuului yksi papeista ja viisi muuta jäsentä.

Kaupunkilähetys siirtyi vuoden 1946 alussa seurakunnan johdettavaksi ja oli siitä lähtien puhtaasti seurakunnallinen työmuoto. Tuomiokirkkoseurakunnan palveluksessa oli nyt neljä kaupunkilähetyksessä toimivaa sisarta ja kaksi oppilassisarta. Seurakunnallisen diakoniatyön siirtyminen diakonissakodilta tuomiokirkkoseurakunnalle ei kaikesta päätellen sujunut kitkattomasti.

Kolehdit kannettiin seurakunnan diakoniatyölle jo syyskuusta 1945 lähtien, ei enää diakonissakodille ja sen kaupunkilähetykselle. Kolehtien tuotto sijoitettiin seurakunnan diakoniarahastoon. Diakoniatyön seurakunnallistumiseen toisen maailmansodan aikana kuului, että Oulun diakonissakoti itsenäistyi tuomiokirkkoseurakunnasta, kun Oulun kirkollinen diakonaatti -nimisen yhdistyksen tilalle tuli vuonna 1947 uusi yhdistys ja laitos, jonka nimenä oli Oulun Diakonissalaitos. Ainoaksi siteeksi Oulun seurakunnalliseen elämään jäi sääntöjen määräys, että kutsu yhdistyksen kokouksiin oli kuulutettava vähintään kaksi viikkoa etukäteen Oulun tuomiokirkossa.